JO yli 170 VUOTTA SAMALLA KALLIOKUMMULLA

”Niittyaho sijaitsee 18 km Jyväskylästä ja 5 km Muuramen laiturilta. Niittyaho on entinen torppa, ollut isäntäin suvulla 80 vuotta. Lisäksi ostettu v. 1929 rajanaapuri Rekolan lohkotila (33,23 ha) Aug. Vuorimäen perikunnalta sekä omistajilla aikaisemmin vuokralla ollut 3,75 ha:n peltokappale. Pinta-ala 78,98 ha, josta puutarhaa 0,05, peltoa 25 ja metsämaata 53,93 ha. 

Rakennukset viljelysten ympäröimällä kummulla, kylätien varrella; kaikki puusta. Päärakennus (5 huon.) n. 80 v. vanha, uusittu viimeksi 8 v. sitten. 16 lehmän navetta ja 4 hevosen talli. Pellot tasaisia ja laadultaan vaihtelevia. Viljelyskierrot järjestelyn alaisina. V. 1930 oli ruista 2 ha, vehnää 0,2 ha, kauraa 4,2 ha, ohraa 0,5 ha, hernettä 0,1 ha, perunaa 0,5 ha, rehujuurikasveja 0,5 ha, heinää 12,4 ha, laidunta 1,25 ha, kesantoa 2,1 ha ja muussa käytössä 1,25 ha. Kotieläimiä: 2 hevosta, 12 lehmää, 1 sonni, 4 sikaa, 10 lammasta ja 10 kanaa. Maitoa, rehuja, viljaa, perunoita ja lihaa myydään paikkakunnalle. Sekametsästä myyty saha- ja paperipuita.”

Suomen maatilat II, teksti 1930-luvulta

Kun pitäjänsuutari Johan Johansson Ekberg (1779-1856) n. vuonna 1845 muutti vanhimman poikansa Wilhelmin ja hänen perheensä kanssa Tikkalasta Muurameen Saari-Santalan taloon ja myöhemmin torppien vaihdon kautta Niittahoon, kuten vanhassa kielessä puhuttiin, alkoi Niittyahon tilan tarina. Pellon takana kohoavan ja syleilyssään pitävän Härkövuoren rinteitä pitkin on perimätiedon mukaan vieritetty hirret alas uutta taloa varten, johon jouluksi 1851 päästiin muuttamaan.

Wilhelm yhdessä veljensä Johanneksen kanssa raivasivat n. 10 hehtaaria peltoa Niittyahoon. Wilhelm peri isänsä suutarin ammatin ja valmistui 20-vuotiaana suutariksi. Wilhelm kuoli vuonna 1874 päänvaivaan, jonka oli saanut tappelusta Härköpohjassa. Wilhelmin kuoleman jälkeen tilaa jatkoivat hänen poikansa ja jossain vaiheessa se siirtyi pelkästään Johanille, jonka jälkeläiset ovat sittemmin Niittyahoa asuttaneet.

Johan kuoli vuonna 1907. Vuodelta 1912 on säilynyt kauppakirja, jolla Niittyahon omistaja Filppulan perintötalo on myynyt Niittyahon itsenäiseksi tilaksi. Ostajina olivat Johanin pojat, opettajaveljekset Niilo, Kalle ja Severi sekä heidän sisarpuolensa Evastiina. Kerrotaan olleen Evastiinan ansiota, että torppa saatiin lunastettua; torpparilain mukaan tilalla piti asua pysyvästi ja kaikki kolme poikaa asustivat omilla kouluillaan. Tilakaupalle on myönnetty tuolloin maksuaikaa viisi vuotta, mutta vasta 1920 todetaan Niilo Tammivuoren maksaneen kauppahinnan loppuun. Opettajat Niilo ja puolisonsa Helmi Tammivuori olivat tilan omistajia, vaikka ennen sotia Niittyahon toimista vastasi pitkälti isäntärenki, minkä jälkeen isännäksi tuli Väinö Tammivuori. Tila pysyi Niilon ja Helmin lasten yhteisomistuksessa vuoteen 1968 asti, jonka jälkeen se siirtyi Väinö ja Matilda Tammivuorelle.

Niilo Tammivuori oli myös aikansa Muuramen kunnalliselämän aktiivinen vaikuttaja. Hän oli perustamassa vuonna 1918 Muuramen omaa seurakuntaa ja toimi ensimmäisen kirkkoneuvoston jäsenenä, heti sen jälkeen hänet kutsuttiin vuonna 1920 Muuramen nuorisoseuran talolle ”keskustelemaan ja päättämään oman kunnallisen elämän aloittamisesta”. Kokous pidettiin 9.5.1920 ja sen avasi puheineen Niilo Tammivuori. Toimipa hän myöhempinä vuosina myös kunnanvaltuuston puheenjohtajana ja varapuheenjohtajana. Lisäksi hän vaikutti mm. vuonna 1921 perustetun Muuramen kirjaston johtokunnassa ja kasvatuspäällikkönä Muuramen suojeluskunnan esikunnassa. Myös Väinö Tammivuori kasvoi isänsä liepeellä kunnallismieheksi. Hänet valittiin mm. 21-vuotiaana Osuuskaupan hallitukseen ja ensimmäisen kerran valtuustoon vuonna 1947.

Väinön ja Matildan jälkeen isäntäpariksi vaihtui heidän keskimmäinen poikansa Timo vaimonsa Anja Tammivuoren kanssa vuonna 1978. Timon ja Anjan toimesta Niittyahon navetasta haettiin harva se päivä Valion maitoautolla maitoa Jyväskylän meijeriin ja tilan tuotantosuunta olikin vahvasti maidontuotannossa. Moni härkölahtelainen ja niittyaholainen sai ohi kulkiessaan nähdä lehmät laitumella ja aistia aitoa maalaiselämää vuodenkiertoineen. Välillä on entisellä Härkölahdentiellä liikenne pysäytetty, kun lehmiä on juoksutettu tien yli laitumelta toiselle. Lypsylehmät lähtivät tilalta joulukuun 5. pv vuonna 2012. Timon ja Anjan kolmesta lapsesta keskimmäinen, Kalle siirtyi isännän saappaisiin vuonna 2014.

Kun nykyinen isäntäpari Kalle ja Elina Tammivuori ottivat tilan viestikapulan vuorostaan elokuussa 2014 ja lupasivat samalla jatkaa osaltaan sukupolvien työn tulosta, navetassa ja tallissa ei ollut kuin vanhan isännän hevonen ja vanhan emännän kana ja kukko, Sauli ja Jenni. Vanha päärakennus oli haaveista huolimatta tullut oman elämänkaarensa päähän ja uusi koti rakennettiin vuonna 2014 sukupolvenvaihdoksen yhteydessä. Peltoa on vähän enemmän kuin ihan alun perin ja tilan tuotantosuunta on muuttanut muotoaan sukupolvien ja ajan myötä. Tilan nykyiseksi tuotantosuunnaksi on kirjattu viljanviljely. Kallella maatalous on tietenkin tullut äidinmaidon mukana. Elina taas ei ole maalta kotoisin, tokikin vain muutaman kilometrin päästä tilalta, unelma maalla elämisestä ja etenkin omista lehmistä on elänyt kuitenkin hänellä ihan pienestä asti, ja onpahan hän pienenä äitinsä kyydissä istunut autossa Niittyahon tilan navetan kulmalla maidonhakureissulla.

Isäntäpari pyörittää varsinaisena leipätyönään maarakennusliikettä, jota kipparoi isäntä. Emäntä maalailee leveällä pensselillä tilan suunnitelmia, osa ei ihan heti saa kannatusta, mutta onhan noita mielipiteitä ennenkin muutettu... ;) Perhe on vuosien saatossa kasvanut ja lapset ovat saaneet aloittaa elämäntaipaleensa peltojen keskellä maalaismaisemissa, eläinten ollessa myös merkittävässä osassa maisemaa ja päivien kulkua. Maataloutta on omalta osalta pohdittu moneen kertaan, mietitty mikä olisi se mielekäs, järkevä ja ylipäätään mahdollinen kokonaisuus olemassa olevilla resursseilla. Ilman todella suuria investointeja ei maatalouden varaan ole mahdollista heittäytyä kokopäiväisesti. Vuosien saatossa talliin on kuitenkin muuttanut hevosen lisäksi kanoja, kukko, ankkoja, muutamia lampaita, poni, pupuja, vuohia ja muutama aasikin. Osa kokeilumielessä, osa vahingossa, osa lapsille – kaikille on kuitenkin ollut aina tarpeensa ja etenkin paikka sydämessä.

Vuoden 2020 keväällä keskusteltiin pankin ja toimittajien kanssa isosta rakennushankkeesta liittyen maatilamatkailun aloittamiseen. Tässä kohtaa, jälkikäteen  kai vain oltava tyytyväinen, että maailman käsikirjoitus on mennyt, miten on mennyt, saatiin aikalisä, joka on osoittautunut jo moneen kertaan hyväksi asiaksi. Samana keväänä toukokuussa emäntä jälleen esitti isännälle kainon toiveen, että saisiko sinne navetan vintille kuitenkin remontoitua jotain kokoontumistilaa, mielessä oli jo vuosia raksuttanut monenlaisia suunnitelmia. Nyt kolmantena vuonna isäntä myöntyi ja antoi rouvan toteuttaa haaveensa. Vajaassa kuukaudessa osa vintistä remontoitiin ja avattiin kahvilana ihmisille. Auki oltiin viikonloppuisin ja suosio suorastaan häkellytti. Pikkuisen aina ahdisti ja hävettikin päästää ihan vieraitakin ihmisiä omaan pihaan ja omiin remonttia odottaviin nurkkiin. Kuitenkin kaikkein päällimmäisenä jäi kesästä olo, että tälle on todella tarvetta!  

Nykyinen historian luku on toivottavasti vasta alussa, jäädäänpä kuulolle, mitä sivuille saadaan tulevaisuudessa kirjoittaa...